tiistai 12. huhtikuuta 2016

Polullasi on kultaista hiekkaa

Sinä hetkenä
sinä valaisit kadun kivet.

Sininen valo:
Kuusta irtosi kultaisia perhosia.

Minä luotan sinuun kuin vuoreen,
minä tiedän,
sinä et halkea minusta,

niin kuin muut halkeavat,
sinä lujitut vain entisestään,
mutta et tarvitse lujittamista.

Tiedän,
että sinä et metsästä perhosia,
et tapa,
sinä et vangitse,
et säilö,
lasita seinällesi

Minä tiedän sen siksi,
että kun langetit valosi pihakivetykselle,
kulta laskeutui äkkiä iholleni,
eikä irtoa pois.

Ihan sama, mitä ruumiisi tekee,
valo ei kulu pois.

Hennot siivet hapertuvat
ja polullasi on kultaista hiekkaa.

Olen perhonen.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Tule, meillä on hetki

Olet minun vapauteni,

tyhjä hiekaton vedetön maa,
nimeä vailla
kaikkeus,
jota kosken ja sulan.

Unohdan kaiken,

valaiset minut kuin uni ja taivas
ja lepään
ja olen toinen.

Heitä tulee ja menee,
he ovat osasia, ajatuksiani,
he leijailevat ympärilläni
päivittäin,

minua väsyttää.

Vain sinä olet yksi,
jota kosken
ja johon sanani sulavat,
johon hukun.

Meitä ei ole,
sillä jokin on
ja liikuttaa laivaa

meistä riippumatta.

Tule,
meillä on hetki aikaa.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Rikollinen

Kaikki on oikein
ja kaunista,
vaikka tapahtuisi mitä.

Rikollisempi en voisi olla,
mutta kuitenkin kaikki on oikein.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Minua huolestuttaa se

Minua huolestuttaa se,
miten tunnistan sinut
uudestaan,

sillä sinä olet taitava piiloutumaan
pukeutumaan sellaisiin asuihin,
kasvattamaan sellaisia partoja,
olemaan juuri sellainen
tunnistamaton,
että pahaa pelkään,
katoat joka kerta minulta.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

En voi hengittää

Lika tarttuu ihooni kuin ruoste,
hyttysen kärsä porautuu ihoon ja lävistää sen
punkki kaivaa onkalon
ja versot kasvavat ottavat voimansa mustasta mullasta,
joka olen.

Se tulee luo,
en voi hengittää.

Yksi

Maailmankaikkeudessa
on yksi, joka saa
tarjota minulle kahvia,

sanoa,
että olen idiootti
(ja on siinä oikeassa)

Kääntää maailmani ylösalaisin
niin,
että
haluan sitä.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Valo

Kivikossa tarvon taas
maailma viskoo tielleni roskia ja ruusuja

ja tietämättä nykyisyydestä tulevasta
muisti kadonneena

jossain pieni valo
kevään
läikkeet kastelevat hiukseni kasvoni

sinä olet
kuiskaus ajassa
ehkä kuulen sen

olen
olet