keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Jäädyn

Suruja en kaipaa yhtään enää
En arvostelua
En mitätöintiä repimistä vastustusta
Suruja en tahdo

Kaipaan sitä, että joku näkee minut
Mutta aina alkaa sataa roskaa

Renesanssi runsaudensarvi
Kaivo

Olen

Ja joka kerta annan tyhjentää itseni
Kaikille
Jokaiselle vastaantulijalle

Syö minut
Juo minut tyhjiin
Ota kaikki pois
Ei ole arvoa

Heitän itseni
Myyn

Otsassani on kyltti,

jossa lukee,
"Tyhjennä minut
For Sale",
Ilmaiseksi.

Tai ehkä minä maksan sinulle,
että teet sen.

Ota pois.

Kyyneleet jäätyvät silmien sisään
Jäädyn



tiistai 29. syyskuuta 2015

Emme ole vahvoja enää

Me emme ole lapsia enää,
me tiedämme,
miten arvaamattomasti liikkuvat tuulet

ja tiedämme,
miten puut varistavat auringon iholtaan
ja käpristyvät suojelemaan sisintään.

Me emme ole kirkkaita enää,
suola on hionut särmät
ja reunat ovat hiiltyneet,
ne ovat mustat ja harmaat.

Emme ole rikkaita,
koska tuhlasimme perintötiedon,
ahmimme janoomme ja nälkäämme
kaikki sodan runtelemien lasten ruoat
valutimme veden pohjattomiin kaivoihin niiden juoda,
joilla vettä oli ennenkin tarpeeksi.

Emme ole vahvoja enää,
me murruimme uutistulvassa
surun ruumiinavauksissa
syysmyrskyn riekaloimissa jätevuorissa.

Olisiko aika lopettaa
ammentaminen
surujen sukellusmatkojen
loputon ostaminen?


Kohti

Sillat kolisevat tyhjyyttään.

Aaveet kiertävät
verenhimoisina,
ne näykkivät
liehuvan hameen helmaa.

Joki virtaa
mihin sattuu
suuntaa vailla,

tulee hauki
ja puree elämälangan pään pois.

Ilman päätä
varjojen metsässä

yksinäinen vaeltaja katsoo,
miten peilit kilahtelevat toisiinsa.

Tulee sumu,
tyhjä silmä läpivalaisee tilan,
se on auki

ja sininen käsi laskeutuu kohti,
mutta kohti mitä
- siellä ei ole yhtään mitään "kohti".

lauantai 19. syyskuuta 2015

Se on

Älä odota.
sillä käsitellä et voi.

Älä kaipaa,
se pysyy,
jos se haluaa.

Älä vaadi,
älä pyydä,
älä rukoile,

Rakasta vain,
ihaile vain,
anna elää

- se on.


Riisuminen

Riisuminen on vaikeaa,
koska joka ikinen vaatekappale on liimattu pikaliimalla,
kaikki ne ovat syöpyneet ihon sisään,
eivätkä irtoa liottamalla.

Vaatteet ovat minun vankilani,
mutta riisuminen sattuu

ja joskus vaatteeni on liimattu muidenkin ihoihin,
joudun riekaloimaan myös heitä.

torstai 17. syyskuuta 2015

Uudelleensyntymä

Sulan,
ajatus nostattaa höyhenet,
ne lehahtavat

ja joku heittää vettä.
Sekunnissa
se höyrystyy ja nousee ilmaan
ja katoaa.

Sulaa teräs,
virtaa laava,

muumoituneet idut kihahtavat
siniseen mereen

polttavat polun sen pohjaan
ja vesi kiehuu.

Ihan turhaan sinä tavoittelet höyheniä,
sillä ne syttyivät jo.

Älä leiki tulella,
sanoi hän
ja hän tiesi.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Tiesin

Tiesin, että tulee päivä vastata.

En halunnut tietää.

Minulla on vastaus,
mutta se on liian pieni.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kodin muisto

Han saapui eräänä päivänä
ja jäi.

Minun kodissani oli etäinen kalan tuoksu
ja minä kammoan kalaa.

Olin juuri kohdannut rajani ja hän pelasti minut siltä,
mutta jouduin saman tien toiselle rajalle.

Olin ehkä jo kohdannut sen, joka
sekoitti kaiken ja lupasi kaiken ja palvoi

ja sen, joka kuumensi minut ulkoa,
mutta jätti sielun jäähän

ja höyheniä leijui huoneessani hitaasti tuhansittain
katosta lattiaan.

Hädin tuskin poistin suomut sängystäni,
kun jo värisin, kun luulin.

Päivä päivältä poistin minuuteni,
kuorin tärkeät asiani pois,
ja pukeuduin uusiin vaatteisiin korkokenkiin kotelomekkoihin,

ostin uusia kortteja ja
jälleen myin sieluni taas ja taas,

enkä osannut lopettaa vielä.

En muistanut, miten bussista pääsee pois,
huusin hädissäni,
mutta kuljettaja vain kiihdytti vauhtia

ja minä hyppäsin siniseen auraan,
ja sade satoi minut läpikotaisin märäksi,
jotta muistaisin kotini vielä.

Tervetuloa

Itken taas
menetettyjä ystävyyden päiviä,
nahistuvaa punaista ja kultaista ja sinistä
ja kesää,
joka ei tullut.

Ystäväni sinä kadotit monta päivää vihassasi ja surussasi
ja minä odotin,
milloin sinä palaat.

En minä tiennyt,
palaatko sinä koskaan,
kaikki ystävät eivät palaa.

Voi, miten minä rakastan minun ystäviäni,
niitä,
jotka lähtivät,
ja niitä, jotka palasivat.

Voi, miten paljon minä kaipaan sitä ihmistä,
joka oli kokonainen
ja kaikki
ja hänen täytyi mennä niin varhain ja minä jäin.

Ihmisten harhoja,
kliseitä,
tuotemerkein naamioituja turhuuksia,
pelkkää small talkia

katson tyhjin silmin,
kunnes he palaavat.
ottavat syliin tai potkivat

- kaikki saavat tulla.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Sirkuksen kuolema

Ja tuli päivä,
jolloin ympyrä sulkeutui
ja syreenit varistivat vanhat asunsa hankkiakseen uudet.

Orapihlaja synnytti punaisia lihavia marjoja
vuosien tauon jälkeen
ja menetti kätensä,
joilla se kurotti kohti omenapuuta,
jolla ei ollut tarjottavaa
ja taivasta,
joka tarjoili tähdenlennon toivoa.

Kypsän iän sirkus,
kosketuksen koura,
joka sitoi halki vuosisatojen ihmisiä yhteen,

se koura taltutti taas moottorisahan ja leikkurin ja sahan kautta
hetken omalle paikalleen,

niin tyyni oli ystävyyden hetki
ja rauha,
kaikki langat kietoutuivat, vaikkei niitä edes ollut
ja onnen käsi taas haparoi heitä.

Sattui katsoa,
kuin orapihlajan piikki rinnassa,
tunkeutui läpi kenkien, maan ja betonin,
rapistuvan tulilaastin ja pihalaattojen muiston.

Kenellä on oikeus arvostella sitä?

Avaisitko ikkunat?
Sirkus ei loppunut, se vasta alkoi!

Hän ei kertonut

Hän ei kertonut
ja yritin arvata.

Avasin oven ja kaikki ikkunat
ja lensin oksalle laulamaan.

Laulu soi hetken
ja tuli vilu,

jalat jäätyivät oksaan
ja lehdet putosivat.

Jäin katsomaan niiden matkaa,
miten hiljaa ja hitaasti ne laskeutuivatkaan!

Hän ei ehkä huomannut,
ehkä jää suli,
ehkä ei.

Sinä hetkenä oli liian myöhäistä,
ovet ja ikkunat kiinni,
jossain jo soi,

kivet liikahtelivat.

Puen takin päälle

Ihmisiä tulee ja menee,
ihmisiä jää.
Minä olen. 

Joskus he poistuvat,
mutta minä olen kivi veden alla,
olen muuri.

Voi lyödä, murskata, purkaa,
olen tässä.

Ne kohtaavat ja läikkyvät
irtoavat ihoista
ja leijailevat tuuleen
ja keltaiseen iltaan.

Vilja kohisee,
kun korvan laittaa ihan lähelle.
Pieni hiiri juoksee yöpakkasta pakoon.

Ja elämät kohtaavat,
tulee viljaa.

Säteet painuvat metsän rajaan,
tulee kylmä
ja minä puen takin päälle
ja olen yhä ystäväsi.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Tie polttaa

Jonakin päivänä huomaan,
se oli vain unta,
ja olkoon niin.

Mutta tänään,
katson silmiisi ja näen niissä
tuhansien öiden sadut
ja ne kertovat minulle:
Jossakin on tie.

Näen vain kaikkien ihmisten risteyksiä,
en etsi niitä.

Ja minun ihmiseni,
tahdon sinut nyt
ja tahdoin tuhat vuotta sitten
ja tahdon sitten,
kun maailmaa ei enää ole
ja sinä olet poissa
ja minä,
tahdon silti.

Katso,
tie polttaa,
en voi odottaa,
olen matkalla.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Musta kivi

Aikojen alussa halkesi musta kivi,
sen puoliskot sulivat laavana kahtia,
ne verivät vastakkaisia rinteitä
ja katosivat toisiltaan.

Ne jatkoivat matkaansa
ja hengittivät hitaasti, etsien,
etsien.

Ne tiesivät kyllä toisistaan,
mutteivät kohdanneet kuin siruja,

tai olivat tunnistavinaan,
mutta tuttuus katosi pintakerroksen jälkeen,
hengityksen rytmi ei ollut sama.

Joka kerta ne valitsivat uuden polun.

Syvällä sisimmässään ne tunnistavat toisensa,
mutta vieläkö ne sopivat toisiinsa,
ovatko reunat hioutuneet liikaa?

Mitä ne toisistaan etsivät?

Sininen valo

Katso,
mikä on tuo kajastus,
sininen valo?

Kuljen kohti,
mutta se etääntyy askel askeleelta,
ja vaihtuu yöksi.

Öiden jono,
pitkiä valottomia tunneleita.

Joskus kompastun
ja katso:
Kiiltomato!
Ja kaikkialla yhtäkkiä on valoisaa.

Kuinka kevyesti voikaan tuulla tunnelissa,
yössä,
pieni valonsäie hipaisee poskea,

vaikka kaukana,
se on läsnä,
tunnen,
se polttaa.